Hei sinä toinen totuudenetsijä,

olen etsinyt sinua kauan, en tiedä missä olet. Haluan kertoa sinulle erään tarinan, pysähdy kuuntelemaan.  Et voi menettää kuin hetken poukkoilevasta ajastasi. Teetkö jotain tärkeää? Anna sen odottaa, levähdä tähän. Istu aloillesi, siemaile vaikka kupillinen teetä kanssani. En voi valitettavasti paljastaa kerralla kaikkea, mutta vähän kerrallaan arvoitukset tulevat ratkeamaan.

Viime yönä sävelsin päässäni laulua, korkeaa ja kirkasta, se kertoi rakkaudesta - mutta ei kahden ihmisen välisestä, romanttisesta riippuvaisuuteen perustuvasta harhasta, vaan koko maailman kattavasta, kauneimmasta: myötätunnosta, joka tulvii sydämestä sydämeen. Monet suhtautuvat toisiin ihmisiin koleasti, etenkin kaupungissa, jossa on kylmää, betonista ja kiireistä. Ärsytyskynnyksen ylittää helposti laitapuolen kulkijan soheltava puheenparsi kesken mukavan puistokaljapiknikin. Joku häiritsee, mutta sillä jollakin on hätä, kärsimys sisällä. Jokaisen ihmisen voi kohdata, vaikka heihin ei voi suoraan vaikuttaakaan. Kyse on siitä, miten reagoi, mitä heijastaa, mitä itsestään antaa. Katson ventovierasta, sillä hän on ihminen, kuuntelen hänen huolensa, vastaan hänen pyyntöönsä jos minulla on suinkin siihen mahdollisuus. Toisinaan pelkkä läsnäolo ja kohtaaminen riittävät, ettei käännä selkää.