Totuudenetsijä,

me etsimme yhdessä tässä yössä. Mietin pahan ongelmaa, mietin surua ja kärsimystä. Niin on minun tehtävä. Odotan aamua, odotan auringon hidasta kapuamista taivaalle. Eikö jokainen kyynel opeta meitä? Eikö jokainen raivonpurskahdus herätä vastareaktiota?  Eikö juuri se mitä annat, palaudu? Lähes jokainen hyväksyy väistämättömän syyn ja seurauksen lain, jokainen hyväksyy maailmankaikkeudelle koossapitävän lähtökohdan - oli hänen maailmankatsomuksensa millainen tahansa. Miksei luonto toteutuisi samalla tavalla - ja ihmiselämä osana luonnon kokonaisuutta?

Ei tämä ole turhaa. Kivusta on mahdollista oppia vain jos pysyy polullaan eli on valmis kohtaamaan elämän kaikkinensa. Oman kärsimyksensä ymmärtäminen on askel oikeaan suuntaan. Omasta kärsimyksestä puhuminen tuntuu hiekanjyvältä sen rinnalla kuinka näen ihmisten voivan pahoin ympärillä. En voi kuitenkaan verrata omaa kipuani kenenkään toisen järkkymiseen ja kompasteluun, sillä jokaisella on oma vuorensa valloitettavanaan. En voi opettaa sinua, mutta voin esittää kysymyksiä.

Anna surun tulla.

Totuudenetsijäni,

minulla on vain nämä sanat annettavaksi:

"Aamuyöllä se tulee
               puiden lempeä kahina
                   merenrannassa painajaisten jälkeen
                             linnun vaimean laulun ymmärrys 
että kuljetut pimeät eivät olleet tyhjiä
                                  hiljainen kiitollisuus 
että kevät kantoi ristinsä ja ruusu puhkesi
että on kokonainen 
                                 vedet jatkuvat toisille rannoille 
                                           ja että elävä ja kuollut 
ovat samaa liekkiä,
jatkaa kulkuaan vapaana ja huokaa"

"Mikä ikuisuus on kirjoitettu
syvien vesin ääreen, mikä 
avaruuteen ripustettu hiljaisuus
laskee päivien painon nöyränä

elämän itsensä edessä ja yksin 
siunaa uskoaan, tuulta"

"Henki kulkee siipirikkona
tarkkailen majakasta aaltoja
ja varoitan kivikoista

Itse sinun on ne tähystettävä
kysyttävä tähdistöiltä
annettava silmien aueta
nukuttuja öitä

luotettava auringon ja kuun
reittioppaaseen"

Tervehdys, totuudenetsijä.

Pahoitteluni, että olet joutunut odottamaan kirjettäni. Kävin mielenkiintoisen keskustelun erään ventovieraan kanssa tänään ja haluaisin ottaa esille nämä kysymykset: voidaanko rakkaudesta koskaan puhua liikaa? Voidaanko kauneutta koskaan tuoda näkyviin liikaa? Nämä asiat käyvät helposti jo niin kuluneiksi, että ne alkavat olla kliseitä. Sanat menettävät merkityksensä kun niitä toistuvasti, vuosituhansien läpi yhä kirjataan ylös. Silti rakkaus ja kauneus ovat yleisinhimillisiä asioita, jotka eivät ihmisyydestä koskaan poistu. Kyse voi olla vaikka vain kaipuusta, mutta yhtä kaikki: rakkaus ja kauneus ovat peruselementtejä, jotka tuottavat onnellisuutta.

Voin kertoa sinulle auringonnousun sävyt taivaanrannassa, maalata sinulle puiden tuoksut ja aamun unisen, venyttelevän kiireettömyyden. En kuitenkaan tee niin, sillä haluaisin, että sinä menisit jo näiden kirjainmerkkien luota ja näkisit sen kaiken itse: kauneuden kaikessa, rakkauden kaikessa. Teethän niin, pyydän.

Hyvää yötä, sillä yö on kaunis ja kuulas kuin raaka omena.

Olen viettänyt hiljaiseloa kuluneina päivinä, jotka ovat olleet lähes tropiikinlämpimiä. Toivottavasti sinullekin päivät ovat olleet yhtä kauneudentäyteisiä kuin minulle.  Olen vaeltanut  pitkin  kaupunkia ja löytänyt siitä uusia puolia, olen kulkenut meren äärellä ja  joutomailla. Hylätyt ja rikkonaiset esineet kertovat tarinoita menneisyydestä. Niiden elämäntarinoita on  hauskaa arvailla, missä käsissä ne ovat kulkeneet, mistä ne ovat tulleet ja minne menossa. Ne ovat olleet jollekin joskus tärkeitä, mutta esineet ovat jo käyttökelvottomia. Ne on jätetty rappeutumaan. Parhaimpia löytöjäni oli ränsistynyt kioskikoppi, jossa oli vielä entisen omistajan nimi tallella. Se symbolisoi minulle sitä, kuinka nopeasti aika todella kuluukin, vuodet vierivät eikä kukaan saa niitä kiinni. Miksi tarvitsisikaan? Kun ihminen on itsensä kanssa sovussa, hän huomaa, ettei hänen tarvitse olla katkera tai kaihota. Muistoissaan on mukava käydä, mutta onneksi meillä ei ole mahdollisuutta elää elettyä elämää uudestaan. Nyt ovat aihiot uudet, alati ja jatkuvasti. Jokaisella sanallasi ja teollasi luot todellisuuttasi, jonka jaat toisen kanssa.

On helppoa unohtaa kuinka yksinkertaista on olla läsnä yhdessä paikassa kerrallaan. Kaikki on tässä, nyt. Toisinaan kokee itsensä tylsämieliseksi, kun katsoo ympärilleen lempein silmin eikä ajattele oikeastaan mitään. Arkipäivän iloja ovat pienet hetket, samalla kun tekee hyvää yhteiselle kotitaloudelle. Pyykinripustus on aistillinen kokemus: nostan pesuaineentuoksuiset puuvillakankaat koneesta, ripustan ne naruille, suoristan rypyt reunoista, tunnen viileiden kankaiden kostean tuulahduksen. Ehkä se on hetken zen.

Tervehdys tuntematon,

toivottavasti olet voinut hyvin. Olen ollut muutaman päivän kirjoittamatta, mutta olet kyllä ollut mielessäni. Näitkö tänään jotain kaunista, vehreitä puita, lintuja, kenties järven tyynen pinnan? Mielikuva on tyynnyttävä, siihen jotenkin unohtaa itsensä ja huomaa oman pienuutensa. Luonnon keskellä on helppoa ymmärtää miten katoavaista kaikki on kun vuodenajat vaihtuvat toisiin suuren harmonian vallassa. Luonto on kaunein tauluista. Yksinäisyys ja rauhoittuminen, jopa erakoituminen voivat olla välillä se, mitä ihmiset todella tarvitsevat. Sille on aikansa ja paikkansa, mutta toisia ihmisiä ei voi sulkea elämästään pois. Heiltä voi oppia uskomattoman paljon, heidän ilostaan voi iloita. Yhdessäolo voi joskus olla hankalaa, mutta pienet hetket pitävät sisällään kauneuden:  toisinaan toisen ihmisen silmät voivat olla kauneinta mitä on, niiden pohjattomat avaruudet, tähdistöt iiriksissä, elämänilo niissä.

Luin taannoin artikkelin, jossa rakkaus- ja surutyötä verrattiin toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että kun ihastuksen iltalyhty ja seurustelun ensihuuma on jo muuntautunut arkipäiväiseen tottumukseen, hämmennys alkaa saada sijaa. Siinä vaiheessa olisi tärkeää löytää vahvuus käsitellä asioita eikä paeta. Ihmissuhteet eivät pysy kasassa ilman rehellisyyttä ja vilpittömyyttä. Kivuliaiden asioiden ja negatiivisen emotionaalisen painolastin kuljettaminen mukana on kivi sydämellä. Se vierähtää pois kun aito puhe alkaa. Monet ihmiset turhautuvat kun huomaavat, että hehkuva illuusio on särkynyt, että toisen yksinkertaiset tavat (joihin alkuun ihastui), alkavat käydä hermoille. Vaaditaan vahvaa tahtoa ja ymmärrystä selvittää asiat, mutta siihen on molempien oltava valmiita. Rakkaustyö on surutyön tavoin pitkä prosessi, mutta voi olla sen arvoinen. Toinen ihminen vierellä on helpompi jaksaa murheitaan eikä tarvitse pyöritellä jokaista asiaa oravanpyörässä päässään. Ihmisen lämpö ja olkapää auttavat kantamaan eikä kannata hätiköidä toisen luota lähtiessään. Voihan olla, ettei koskaan voi enää palata - ja niin usein vasta menettäessään toisen ymmärtää hänen merkityksensä.

Pahastutko jos liitän eilen puiston puiden katveessa kirjoittamani runonpätkän tähän? Meditoin ja tunsin suurta helpotusta puhaltaessani ilmaa syvältä keuhkoistani, sisään ja ulos, ehkä se antaisi jotain uutta ajateltavaa sinullekin. En tiedä, pidätkö siitä, mutta se on vahvasta kokemuksesta lähtöisin kirjoitettu. Harrastan runoutta, mutta tuota en ole rationaalisten kirjallisuustieteellisten kaavojen mukaan laatinut. Turhahan minun on selitellä, olisin iloinen jos ottaisit sen vastaan. Olkoon se vaikka lahja sinulle. On jännää, miten jokainen ohitsevierähtävä minuutti liittää menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden yhteen. Tärkein on kuitenkin nyt, juuri tämä hetki, juuri tämä sekunti kaikessa mitättömyydessään.

"Light has a form / in entity / where junction lies / in perfect sunshine / of the ancient Gods / whispering in the wind / blowing serenity. / All is One / and a healing breeze / moves from heart and heart / which all beat / under the space / where there is no place / or time / everything is in harmony / of the greatest grace and joy:"